Joidenkin kavereiden kohdalla tuntuu nykyään, että näkeminen vie enemmän voimavaroja kuin tuo. Vie energiaa. Ehkä olemme nykyään niin erilaisia. En enää tiedä mistä puhuisin, mitä yhteistä meillä on. Silloin energia meneekin keskustelun väkinäiseen ylläpitoon, toisen juttujen nauramiseen, jotka eivät oikeasti naurata, ja jonkun muun esittämiseen, mitä ei oikeasti ole. Pitäisikö tällaiset ihmissuhteet hylätä? Keskittyä pitämään huolta niistä kaverisuhteista, joissa oikeasti on hyvä olla, joiden kanssa oikeasti voi olla juuri sellainen kuin on. Ilman, että pelkää toisten pitävän itseään ihan hulluna. Mutta voiko kavereita niin vain hylätä? Mitä jos tämä on vain joku kausi. Että elämämme ovat nyt vain niin eri tilanteessa, eri vaiheessa, mutta myöhemmin elämäntilanteemme voisi olla samassa pisteessä. Ja silloin juttu luistaisi taas niin kuin ennen? Vai onko joistain ihmissuhteista vain luovuttava, jos ne tuntuvat vievän enemmän kuin antavan?
Ainakin tällaisia ystäviä, joiden kanssa koen voivani olevan oma itseni, aion nähdä enemmän. En jää enää sohvalle murehtimaan, miten elämä on paskaa. Nousen sohvalta, teen asioita, tapaan ystäviä ja katson, mitä elämällä on minulle tarjottavaa, mitä elämä tuo tullessaan.
Myös lisääntyvä valo tuntuu piristävän. Pitkä, kylmä ja pimeä talvi saa jäämään kotiin ja näkemään kaiken entistä synkemmin. Valo tuo viirotusta, että nyt liikkeelle tekemään jotain hauskaa. Nyt ulos nauttimaan auringosta. Kun ilma on parempi, vaikuttaa se heti mieleenkin. Yritän keskittyä nauttimaan elämästä, nauttimaan kesästä, ja lopettamaan turhan stressaamisen. Katsotaan sitten syksyllä uudelleen, kuinka päin persettä asiat ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti