Tällä
hetkellä vihaan itsessäni kaikkea. En löydä mitään hyvää, en ulkonäöstä enkä
luonteesta. En näe mitään paranemisen merkkejä tulevaisuudellekaan. Miksi
jaksaa? Miksi yrittää? Kun tulevaisuus tulee olemaan varmaan ihan yhtä paskaa.
Ensinäkin,
ulkonäköni. Vihaan ohuita hiuksiani. Hauraat, katkeilevat, ohuet. Niitä ei
koskaan saa hyvin koska ovat lättänät kuin mitkä. Naamani. Yök. Kärsin aknesta,
joten ihoni on hirveä. Finnejä ja arpia. En koskaan lähde ilman meikkiä
minnekään. Kaupassa saatan käydä, mutta silloin toivon, etten törmää tuttuihin.
Suuntaan katseeni alaspäin koska oloni on ruma ja epävarma. En halua kenenkään
katsovan minua päin. Ja mikä vittu siinä on, että juuri silloin tietysti törmää niihin tuttuihin. Voisiko vain sanoa moi, älä katso minua, en ole meikannut, jatkan nyt matkaani, kiitos näkemiin. Vatsani on löysä ja arpinen. Arvet raskauden jäljiltä ja
löysyys läskiä ja ylimääräistä nahkaa. Tissejä ei ole. Rinta lättänä kuin mikä.
Ja ne pienet, vähäisetkin tissit mitä mulla on, roikkuvat. Sama juttu perseen
kanssa. Lättänä ja roikkuva. Pillunikin koen rumaksi. Mahtaako miehestäni edes
tuntua hyvältä? Ei ainakaan sillä perusteella, ettei hän aina edes koske minuun ja seksiäkin haluu kokoajan vain harvemmin. Onko alapääni venynyt synnytyksessä liian löysäksi, eikä tunnu
enää miltään. Kynnet ovat hauraat ja katkeilevat. Kädet kuivat, joka saa ne
näyttämään vanhan naisen käsiltä. Miltäköhän ne näyttävät sitten, kun olen oikeasti vanha?
Luonteeni ei
ole yhtään sen parempi. Olen negatiivinen, pessimisti, mustasukkainen,
vainoharhainen, nopeasti tulistuva, huudan, meuhkaan, kiukuttelen, ryven
itsesäälissä ja linnoittaudun kotiin. Jaksan nähdä yhä harvemmin kavereita. En
pidä ihmisistä. En jaksa olla sosiaalinen, esittää iloista. En jaksa puhua
ihmisten kanssa. En tiedä mitä sanoisin. Minulla on vain negatiivista
sanottavaa, niin miksi näkisin kavereita vain levittääkseni omaa
pessimistisyyttäni. Siinä missä muut löytävät jokaisesta asiasta jotain
positiivista, minä näen vain negatiivisuutta.Perkeleen positiiviset bimbot, minäkin haluan olla sellainen!
Miksi en näe
tulevaisuuttakaan sen parempana? Siksi koska en tiedä mitä tulevaisuudelta
haluan. En tiedä mitä työkseni haluaisin tehdä. En pidä mistään, en ole hyvä
missään. Yhden asian tiedän mitä haluaisin, lapsen. Mutten voi saada lapsia.
Munasarjanikin ovat niin pilalla. Minulla siis on lapsi, mutta haluaisin
toisen. Tiedetään, ensin pitäisi voida itse hyvin. Pitäisi pystyä pitämään
huolta omasta hyvinvoinnista, jotta voisi pitää huolta lapsesta. Mutta miksi
huolehtisin itsestäni, kun en näe itselläni millään tapaa mielekästä
tulevaisuuttakaan. Toinen asia mitä haluaisin, on koira. Asuntoomme ei saa
ottaa lemmikkejä. Ja miten voi olla niin helvetin vaikeaa löytää kämppää johon
olisi varaa? Kaikki ovat väärällä alueella, liian kalliita tai sitten
niihinkään ei saa ottaa lemmikkejä. Mikä vuokranantajilla on koiria vastaan? Rasistit.
Olen tällä hetkellä
töissä, mutta vihaan työtänikin. Joka päivä mietin, voisiko vain ottaa loparit.
En jaksa sitä. Aamuvuoroviikkoina olen koko ajan väsynyt, iltavuoroviikkoina
vituttaa, ettei muuta ehdi kuin olemaan töissä. Viikonloputkin menevät töissä.
Helvetti, haluan tehdä muutakin. Mitä iloa on arkivapaista, kun kaikki muut
ovat silloin töissä. Mitä minä yksinäni kotona teen? Miehen kanssakin vuorot
menevät niin pahasti ristiin, että minulla ollessa iltavuoro, näemme vain
illalla hetken aikaan, ennen kuin menen nukkumaan. Hänellä ollessa iltavuoro, emme näe illallakaan, minä nukun jo
silloin. Mikä parisuhde se on jossa ei edes näe toista? Lisäksi palkkani on
paska, lisiä ei makseta ajallaan, työkaverit ovat perseestä, paitsi yksi, mutta
meillä ei tietenkään ole juuri samoja vuoroja. Sekin vituttaa. Työvuorojen laatijalla on jotain meitä vastaan. Heti kun hän huomasi meidän viihtyvän yhdessä, loppuivat yhteiset vuoromme. Sillä ämmällä ei varmaan ole ystäviä. Katkera ämmä, ei halua toisillakaan olevan kavereita.
Minulla on
syömishäiriö. Ihan siis diagnosoitu. Koen olevani niin lihava. Kun katson
peiliin, näen vain läskiä. En osaa syödä normaalisti. Syön niukasti, paastoan,
ahmin ja oksennan. Järjellä ajateltuna tiedän, etten ole lihava. Painan siinä
46-48 välillä, vähän heittelee paino. Ja olen siis 168 senttiä pitkä. Joten
varmaan joo, painoa saisi olla enemmänkin. Mutta aina kun katson itseäni, näen
vain läskiä, joka puolella. Ja olen aivan helvetin kyllästynyt oksentamaan. En
vain mahda sille mitään.
Okei olenko
nyt valittanut tarpeeksi. Kaikki negatiivisuus tuotu ilmi, purettu tähän. Nyt
vaihdan ääntä kellossa. Haluan paremman tulevaisuuden, haluan voida hyvin, niin
henkisesti kuin fyysisestikin. Haluan osata syödä normaalisti, painaan
normaalin verran, saada lisää lihasta ja kiinteyttä. Haluan viettää enemmän
aikaa kavereiden kanssa, pitää huolta ystävyyssuhteistani. Haluan nähdä itseni
kauniina tai edes ihan ok näköisenä. En halua vihata enää itseäni. Haluan olla
parempi äiti, parempi vaimo. Haluan päästä eroon mustasukkaisuudestani, äkkipikaisuudestani.
Haluan keksiä mitä elämälläni teen, löytää oman alan. Löytää juttuja, joiden
tekemisestä oikeasti nautin. Ja haluan uskoa, että kun itse voin paremmin,
vielä se lapsen saaminenkin olisi mahdollista. Tästä alkaa siis matkani kohti
parempaa elämää. Vaikken siihen ehkä täysin (kenelle koitan valehdella, lainkaan) nyt uskokaan. Mutta jos muut voivat
olla onnellisia, miksen minä voisi? Jos muut voivat löytää unelma työn, miksen
minä voisi? Jos muut voivat saada lapsia, osaavat syödä ja liikkua oikein,
osaavat löytää huonon sijaan jotain hyvää ja nauttia elämästä, niin miksi helvetissä
minä en voisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti