29.4.2018

Jos (kun) minä olen mustasukkainen, niin on kyllä miehenikin. Osuin eilen töissä röökipaikalle samaan aikaan yhden miespuolisen työntekijän kanssa, jonka seurauksena mieheni ei enää vastannut viesteihini. Kotiin mennessäni hän oli äreän oloinen. Ei haleja ja pusuja, ei moikka kulta -tervehdystä, vihainen äänensävy ja äkäisemmältä vain kuulosti kun kysyin mikä on vialla. Mutta minua se ei haittaa. Olen itsekin mustasukkainen, ei minua haittaa että hän on. Minua ei haittaa jos hän kyselee minulta, tai ei halua minun tekevän jotain, ei se ihan totta haittaa. En halua loukata miestäni, ja pyrin välttämään kaikkea joka häntä loukkaisi. Minua ei haittaa olla tilivelvollinen, sillä minulla ei ole mitään salattavaa, voin hyvin kertoa niin kuin asiat ovat. Kaikkia tilanteita en kuitenkaan pysty välttämään. Olen asiakaspalvelutyössä, joten väkisinkin olen muiden miestenkin kanssa töissä tekemisissä. En voi vain kääntyä aina pois, kun asiakkaaksi tulee mies. Minun on palveltava häntä. Mutten rupattele turhia, olen asiallinen ja perus ystävällinen mutten puhele sen enempää. Näille tilanteille en kuitenkaan mitään voi. Siksi kysyinkin mieheltäni, mitä hän haluaisi minun tekevän. Mutta tietää hän itsekin, ettei sille mitään voi. Niin kuin hän sanoikin. Halasi minua ja pyysi anteeksi. Ymmärrän silti hyvin miestäni. Minäkin olisin mustasukkainen, jos hän aina olisi töissä tekemisissä muiden naisten kanssa. Toisista tämä voi kuulostaa hullulta. Mutta me olemme kaksi mustasukkaista. Ehkä tämäkin on yksi syy, miksi sovimme toisillemme niin hyvin.

Aasinsilta ihan toiseen asiaan. Ystävyys. Olen niin etääntynyt ystävistäni. Tuntuu, että kaikilla kavereillani on omat kaveriporukkansa, minä olen tippunut kaikesta pois. Heille on muodostunut ihan omat joukkonsa, joihin ei niin vain pääse. En tunne porukan kaikkia jäseniä. Eikä minulla olisi mitään yhteistä heidän kanssa. Ei mitään puhuttavaa. Ystäväni tuntuvat nykyään olevan niin erilaisia, erilaisia kuin minä. Heitä kiinnostaa eri asiat. He ovat bilehileitä, osa sinkkuja ja monia kiinnostaa vain baareissa hyöriminen ja viinanhuuruiset illanistujaiset. Minua ei kiinnosta. Minua ei kiinnosta enää ryyppääminen. Kaksi iltasiideriäkin nousee pikkuisen päähän ja aamulla se kostautuu päänsäryllä. En jaksa enää hypätä baareissa. Mitä siellä tekisin? Minulla on ihana mies kotona. En jaksa baarissa katsoa sinkkuystävieni miesten metsästystä. En jaksa maata koko sunnuntaipäivää krapulassa. Siinä meni sekin viikonloppu. Enkä halua sitä kamalaa etovaa oloa, sitä päässä pyörimistä. Haluan tehdä muita asioita. Ystävien kanssa haluan harrastaa, jutella, kahvitella, shoppailla, viettää leffa- tai peli-iltoja. Haluan kasata oman kaveriporuklani. Sellaisen, jossa voin olla oma itseni, joiden kanssa minulla on jotain yhteistä, joita kiinnostavat samat asiat kuin minua. Mutta tässä iässä, aikuisena, kun kaikilla on jo omat porukkansa, mistä löytää ne saman henkiset ihmiset? Miten saada uusia ystäviä?

28.4.2018

Olen mustasukkainen, aivan helvetin mustasukkainen. Miten päästä eroon siitä? Mustasukkaisuuteni vuoksi  olen kontrolloiva, ylitulkitseva, murehtia, epäilijä ja herkästi suuttuva. Tämä ahdistaa miestäni. Hän ei tiedä mitä tehdä tai tuntee ettei voi tehdä mitään. Varoo sanojaan ja tekojaan. Ihan oikeasti haluan päästä eroon mustasukkaisuudestani. En voi rajoittaa miestäni. Ahdistan häntä. Enkä voi itse elää näin, jatkuvasti peläten ja epäillen. Miten pystyisin luottamaan? Miten pystyisin lopettamaan turhat epäilyt?

Vaikka uskon sisimmässäni, ettei mieheni minua pettäisi. Ei hän menisi ja panisi jotain toista. Ei hän suutelisi toisen kanssa. Mutten pidä edes ajatuksesta, että hän katsoisi jotain toista haluten. En halua hänen katsovan muita, että onpa siinä kaunis nainen, seksikäs. Vaikka tietysti näitä on. Onhan kauniita naisia maailma pullollaan. Minun itsenikin mielestä. Kyllä minäkin voin naisesta sanoa, että on kaunis. Miksei mieheni siis näkisi näitä kauniita naisia? Miksei hänen mielestään nämä muut naiset olisi seksikkäitä?

En pidä myöskään ajatuksesta, että mieheni viihtyisi jonkun muun naisen seurassa. Että hänellä olisi hauskaa jonkun muun kanssa. Nainen olisi kiva, mukava, hauska. Hän nauraisi toisen naisen jutuille. Pitäisi tämän seurasta, tämän persoonasta. Vaikkei hän rakastuisi tähän naiseen, vaihtaisi minua tähän, en silti halua mieheni hengailevan toisten naisten kanssa, edes töissä. Mutta miksei hän viihtyisi toisten naisten seurassa? Viihtyyhän hän toisten miestenkin seurassa. Minä viihdyn toisten naisten seurassa, pidän heidän luonteestaan, nauran ja minulla on hauskaa heidän kanssaan. Miksei miehelläni olisi hauskaa? Enkä minä silti rakastuisi toiseen naiseen, miksi mieheni rakastuisi? Miksei hän voisi olla naisen kanssa vain kaveri?

Tämä mustasukkaisuus pilaa vielä suhteemme. Pelkään, että jossain vaiheessa mieheni saa tarpeekseen. Hän lähtee. Ottaa jonkun selväjärkisen naisen. Haluan muuttua. Ihan oikeasti haluan. Mutta miksi se on niin helvetin vaikeaa?!

27.4.2018

Sanotaan, että sosiaaliset suhteet parantavat tyytyväisyyttä elämään, sosiaaliset ihmiset ovat onnellisempia. Pitää kyllä ehdottomasti paikkaansa! Eilen oli niin paljon parempi päivä, kun kerrankin ehdin nähdä hyvää ystävää. Oli niin kivaa nähdä pitkästä aikaa, vaikkemme edes tehneet mitään erityistä. Mutta pelkästään se, että lähtee tuonne ihmisten ilmoille, eikä vaan jää väsyneenä kotisohvalle makaamaan. Ikinä ei muka ehdi, tai sitten on liian väsynyt. Mutta kun vain lähti, ei enää väsyttänytkään. Päinvastoin, ystävän tapaaminen toi lisäenergiaa.

Joidenkin kavereiden kohdalla tuntuu nykyään, että näkeminen vie enemmän voimavaroja kuin tuo. Vie energiaa. Ehkä olemme nykyään niin erilaisia. En enää tiedä mistä puhuisin, mitä yhteistä meillä on. Silloin energia meneekin keskustelun väkinäiseen ylläpitoon, toisen juttujen nauramiseen, jotka eivät oikeasti naurata, ja jonkun muun esittämiseen, mitä ei oikeasti ole. Pitäisikö tällaiset ihmissuhteet hylätä? Keskittyä pitämään huolta niistä kaverisuhteista, joissa oikeasti on hyvä olla, joiden kanssa oikeasti voi olla juuri sellainen kuin on. Ilman, että pelkää toisten pitävän itseään ihan hulluna. Mutta voiko kavereita niin vain hylätä? Mitä jos tämä on vain joku kausi. Että elämämme ovat nyt vain niin eri tilanteessa, eri vaiheessa, mutta myöhemmin elämäntilanteemme voisi olla samassa pisteessä. Ja silloin juttu luistaisi taas niin kuin ennen? Vai onko joistain ihmissuhteista vain luovuttava, jos ne tuntuvat vievän enemmän kuin antavan?

Ainakin tällaisia ystäviä, joiden kanssa koen voivani olevan oma itseni, aion nähdä enemmän. En jää enää sohvalle murehtimaan, miten elämä on paskaa. Nousen sohvalta, teen asioita, tapaan ystäviä ja katson, mitä elämällä on minulle tarjottavaa, mitä elämä tuo tullessaan.

Myös lisääntyvä valo tuntuu piristävän. Pitkä, kylmä ja pimeä talvi saa jäämään kotiin ja näkemään kaiken entistä synkemmin. Valo tuo viirotusta, että nyt liikkeelle tekemään jotain hauskaa. Nyt ulos nauttimaan auringosta. Kun ilma on parempi, vaikuttaa se heti mieleenkin. Yritän keskittyä nauttimaan elämästä, nauttimaan kesästä, ja lopettamaan turhan stressaamisen. Katsotaan sitten syksyllä uudelleen, kuinka päin persettä asiat ovat.

25.4.2018

Aloin kirjoittamaan tätä blogia positiivisin mielin. Tai siis ei, en ollut positiivinen, en ollut tyytyväinen elämääni. Mutta mielessäni oli kuva paremmasta elämästä, onnellisuudesta, mielekkäiden juttujen tekemisestä, negatiivisuuden hylkäämisestä. Nyt kun katson tekstejäni, olen vain valittanut koko ajan. Valitan muutenkin elämässäni koko ajan. Tämän blogin ei pitänyt olla mikään valitusitkupotkuraivarinyyhnyyhelämäonpaskaa -blogi. Tämän piti kertoa siitä, miten kokeilen uusia juttuja, etsin asioita, joista pidän, vietän aikaa ihmisten kanssa, joista pidän, löydän ympärilleni ihmisiä, löydän asioista positiivisuutta ja alan vähitellen nauttimaan elämästäni, rakennan elämästäni sellaisen, jossa minulla on hyvä olla, sellaisen, jonkalaisen elämän haluan. Tämän piti olla matkani onnellisempaan tulevaisuuteen.

Olenko kokeillut uusia juttuja? Harrastanut mitään? Pitänyt huolta sosiaalisista suhteista? Niin ystävyys kuin parisuhteesta. Kehittänyt itseäni millään tapaa? En. En tiedä mistä aloittaisin. En tiedä, mitä voisin tehdä. Mitä asioita alkaisin kokeilemaan? Kun en yhtään tiedä, mistä voisin tykätä. Ja kun aika ei tunnu riittävän mihinkään.

Sosiaalisuuden suhteenkaan en tiedä mistä aloittaisin. Olen niin etääntynyt ystävistäni. En enää tiedä mitä puhua heidän kanssa, mitä yhteistä minulla on heidän kanssa? Pitäisikö tutustua uusiin ihmisiin? Missä? Minkälaisiin?

24.4.2018

Tällä hetkellä on aivan helvetin vaikeaa löytää elämästä yhtään mitään positiivista. Töissä kaikki menee päin persettä, parisuhteessa kaikki menee päin persettä ja ystävyyssuhteista ei ehdi pitämään huolta. Jatkuvasti viikonlopputöitä, iltavuorossa et ehdi ketään näkemään ja aamuvuorossa herää niin epäinhimilliseen aikaan että töiden jälkeen olet vain väsynyt ja menet nukkumaan lastenaikaan.

Parisuhteeni taitaa nyt oikeasti olla siinä pisteessä, että ero tulee. En usko mieheni enää jaksavan. En usko hänen enää haluavan minua millään tasolla. Yritin eilen puhua asiasta ja siltä kuulosti, että oikeasti erota tahtoo. Mitä vittua minä sitten teen? Kun on suunnitellut tulevaisuutensa siten, että toisen kanssa viettäisi koko elämänsä. Ostettaisiin talo, saataisiin lapsi, hankittaisiin koira, vietettäisiin arkea yhdessä ja nautittaisiin lomista. Vanhettaisiin yhdessä. Mitä vittua minä nyt sitten teen?

Syömisetkin on mennyt ihan päin persettä. Kun kaikki on huonosti, ei vain yksinkertaisesti maistu. Ei tee mieli mitään. Eilen söin 9.30 puuroa, 14.30 puuroa ja 18.30 kaksi kala, muna, juusto täytteistä ruisleipää ja oksensin niistäkin osan. Nyt ei pysy aamukahvikaan sisällä. Aina sama ongelma aamuvuoroissa, herään niin aikaisin, että aamukahvikin saa oksentamaan. Kokoajan heikko ja etova olo.

Työkaverini sanoi edellispäivänä, että ehkä stressaan kaikkea liikaa, töissä ja tilannetta kotona. Että ehkä se saa vatsani oireilemaan, sattumaan. Totta. Olen kyllä lukenut, miten jotkut stressaavat mahallaan, mutten uskonut itse kuuluvani tähän joukkoon. Voisiko mahakipuni johtuakin siitä? Mutta miten olla stressaamatta? Kun kaikki on perseellään, kun matto vedetään jalkojen alta. Miten helvetissä siinä voi olla stressaamatta? Kadehdin niitä ihmisiä, jotka voivat vain ajatella, että kyllä elämä kantaa, joskus pitää luopua jostain, että voi saada jotain muuta hyvää tilalle. Minä en pysty ajattelemaan näin. Minulta ei sellaista positiivisuutta löydy.

Jotain minun on tehtävä. En voi jatkaa näin. Nuppini sekoaa pian totaalisesti. Miten kääntää asiat positiivisiksi ja uskoa tulevaisuuteen? Miten tehdä elämästä mielekkäämpää? Ratkaisu olisi helpompi, jos edes tietäisin, mistä asioista pidän, mitä tykkään tehdä. Mutta olen niin hukassa enkä tunnu tällä hetkellä nauttivan mistään, enkä siksi jaksa edes yrittää. Mutta nyt jonkun on muututtava.

22.4.2018

Olen tunnesyöjä. Kun kaikki menee päin helvettiä, minä ahmin. Ahmin ja oksennan. En osaa käsitellä tunteita. Luin joskus jostain, että syömishäiriöiset saattavat kontrolloida syömisiään, koska pystyvät. Kaikkia asioita ei voi kontrolloida, ja etenkin vastoinkäymisten aikaan, kun tapahtuu asioita, joille ei itse mahda mitään, joita ei voi kontrolloida, kontrolloivat he syömisiään. Saavat tunteen, että hallitsevat tilannetta. Vaikka oikeastihan, minä juuri en pysty kontrolloimaan syömisiäni. Menetän hallinnan täysin. Ahmin, ahmin, ahmin. Oksennan ja oksennan.

Eilen oli juuri tällainen päivä. Kaikki meni päin helvettiä. Tapahtui asioita, on tapahtunut jo pitkään, joille minä en voi mitään. Elämässäni on asioita, joille en vittu tiedä lainkaan mitä tehdä. Silloin repsahdan.

Olen huomannut oireilevani enemmän, kun parisuhteeni menee päin persettä. Nyt se on mennyt päin persettä jo pidempään. Joitakin yksittäisiä hyviä päiviä, hyviä hetkiä, mutta pääsääntöisesti kaikki menee koko ajan enemmän perseelleen. Nyt suhteemme on siinä pisteessä, etten enää tiedä mitä tehdä. En tiedä miten sitä saisi korjattua, miten tästä voisi enää nousta. Miten saisin takaisin sen saman vahvan rakkauden ja rakastetuksi tulemisen tunteen, mitä joskus oli.

Sanoin eilen haluavani erota. En tiedä tarkoitinko sitä todella. Olemme sellaisessa jumissa, että se olisi varmasti helpoin ratkaisu. Se voi olla myös ainut oikea ratkaisu. Mutta helvetti kun rakastan tuota miestä. Se ei ole niin helppoa. Mutta samalla vihaan häntä. Vihaan sitä, miten hän minua kohtelee, vihaan sitä, miten hän minulle puhuu, millaisia asioita sanoo. Miten voit sanoa tuollaista? Miten tuollaisia asioita voi sanoa ihmiselle, jota väittää rakastavansa?

Eilen mieheni taas torjui minut. Ei päästä lähelleen. Siirtää käteni pois. Milloin kutitan, milloin käteni ovat kylmät. En enää tiedä miten koskea häneen. Millaisesta kosketuksesta hän pitää? En enää tiedä mitä tehdä sängyssä. Onko tämä asento nyt hyvä? Mihin asentoon hän haluaa minun kääntyvän? Pitäisikö jo vaihtaa asentoa? Koskenko itseäni vai en? Katsonko vai en? Voinko pitää silmät kiinni? Pitäisikö minun liikuttaa lantiotani? Vai haluaako hän minun olevan paikoillaan? Koita siinä sitten nauttia, kun tuhat kysymystä pyörii mielessä. Milloin seksistä tuli tällaista?

Yritin eilen puhua miehelleni asiasta. Mutta ongelma on kuulemma vain minun. Ei hän ole valittanut. Eikä hän jaksa puida asiaa. Hän ei jaksa puhua kanssani koko ajan. ”Jos sun elämä on noin kamalaa, ni vittu tapa ittes tai jotain”. Kiitos. Tämä oli juuri se asia, minkä halusin kuulla. Näin ne asiat selvitetään. Näin asiat korjaantuvat. Olo on mitä rakastetuin. Nyt onkin helppo uskoa, että kyllä, mieheni haluaa minua, rakastaa minua, pitää minua ihanana, kauniina, seksikkäänä, eikä vaihtaisi minua kehenkään. Nyt on helppo uskoa, ettei hän hae parempaa seuraa muualta. Luottamus nousi oikein ropisten. Jo ennestään paska itsetuntoni ja jo ennestään sairas mieleni kohentui kunnolla. Joo.

Menin niin lukkoon, etten enää edes tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä ajatella. En pystynyt kuin itkemään. Mitä helvettiä tällaisesta pitäisi ajatella? Mitä helvettiä enää voi tehdä? Voiko mitään?

21.4.2018

Eilen se tapahtui, repsahdus. Ahmin kaksi valtavan kokoista kakkupalaa, varmaan 5 suurta suklaakeksiä, kalaleivän ja 5 palaa pizzaa. Kaikki yhdeltä istumalta. Mahaan sattui ja oksetti, mutten vain pystynyt lopettamaan. Tämän jälkeen oksensin useaan otteeseen. En työntänyt sormia kurkkuun. Minun ei ole tarvinnut tehdä sitä enää vuosikausiin. Oksennus tulee ilmankin. Luin jostain, että bulimiaa sairastavat oppivat yleensä ajan kanssa oksentamaan vatsalihaksia jännittämällä. En ole sitä ennen tajunnut, mutta nyt kun mietin niin joo, kyllä minä vatsalihaksia taidan tietyllä tapaa jännittää, ja silloin oksennus vain tulee.

Tiesin repsahduksen vielä tulevan. Harmittaa. Viikko oli mennyt niin hyvin. Olin syönyt terveellisesti, en ollut ahminut enkä oksentanut. Pikku pukluja lukuun ottamatta, eikä niitäkään tainnut olla kuin yhtenä päivänä. Mutta tällä kertaan en ole niin maassa. En ole heti lyömässä hanskoja tiskiin. Tiesin, että repsahduksia sattuu, mutta tämä oli vain yksi repsahdus. Jatkan tästä normaalin syömisen opettelua, tänään on päivä uusi. Varmasti repsahduksia vielä tulee, pessimisti minä, mutta toivottavasti ei niin pian, kuin tällä kertaa.

Ei minun eilen edes oikeastaan tehnyt mieli mitään herkkuja, ei aluksi. Mutta koska kakkua oli, siihen tartuin. Ja kun aloitan, en pysty lopettamaan. Ajattelen, että no mitä väliä, söin jo yhden palan, miksen ottaisi toista, pilalla on terveellinen syöminen kuitenkin. Kaikki tai ei mitään. Jollei kotona herkkuja olisi ollut, en niitä kaupasta olisi lähtenyt hakemaan. Ei enää siis herkkuja kotiin. Ei mitään varmuudenvuoksi-nameja, jos kuitenkin illalla tekee mieli. Toinen mikä sai minut ahmimaan, on varmaan niukka ruokailuni. Eilen olin syönyt vähän huonosti, en lainkaan lämmintä ateriaa, vain kaurapuuro aamulla, kaurapuuro lounaaksi ja päivälliseksi ruisleipä. Ei siis ihme, että nälkä oli jo kasvanut valtavaksi iltaan mennessä. Eihän tuossa ole läheskään tarpeeksi energiaa ja monipuolisesti eri ravintoaineita. Tänään kokkaan taas terveellisen lounaan ja päivällisen ja aloitan aamuni puurolla. Tänään on parempi päivä.

.

Eilen oli sitä, mistä aiemmin valitin, seksiä, mieheni aloitteesta. Silti en ole tyytyväinen. Ei sillä, etteikö seksi olisi ollut hyvää. Mutta, jos asiasta käydään keskustelua koko ajan, riidellään koko ajan, minä valitan, kiristän, painostan, ei se hänen aloitteensa tunnu silloin siltä, että hän tekisi sen, koska haluaa minua. Tuntuu kuin hän tekisi aloitteen, koska viime kerrasta on jo aikaa, nyt on pakko. Tai koska minä valitan, niin pannaan nyt sitten, tehdään aloite vaikkei yhtään tekisi mieli. Seksistä on jauhettu tässä taloudessa niin paljon, että tuntuu kuin se olisi miehelleni velvollisuus. Ei asia, jota hän vain haluaa.

Seksi tuntuu nykyään niin suunnitellulta. Nyt on kulunut viikko viimekerrasta, nyt on aikaa, vähän olisi nälkä, syön vasta seksin jälkeen, lapsi on poissa talosta, nyt on varmaan pakko. En siis ajattele näin, mutta pelkään mieheni ajattelevan. Seksi ei ole enää spontaania, niin kuin ennen. Ei enää missä vain milloin vain, kun siltä tuntuu. Eikö mieheni ala enää tekemään mieli minua? Onko seksi vain yksi pakollinen velvollisuus niin kuin kaupassa käynti?

Tämän vuoksi seksi ei tunnu enää samalta. En tunne oloani halutuksi seksin aikanakaan. En voi olla ajattelematta, että siinä hän nyt hoitaa velvollisuuttaan. En usko hänen viehättyvän ulkonäöstäni, ja tekisi mieli sanoa, että älä katso minua. Tuntuu kuin hän katsoisi minua vain osoittaakseen, että pitää näkemästään, vaikkei pidä. Jos pitäisi, miksei hän haluaisi minua spontaanisti? Muutenkin kuin pakon edestä? En tunne oloani yhtään kauniiksi, seksikkääksi. En pysty täysin nauttimaan, kun hän katsoo minua. Minun on pakko sulkea silmäni, yrittää keskittyä tuntemuksiin ja unohtaa hänen katseensa. Se on aivan helvetin vaikeaa.

Usein parit eivät puhu seksistä tai puhuvat siitä liian vähän, mutta meillä siitä taidetaan jauhaa liikaa.