21.4.2018

Eilen se tapahtui, repsahdus. Ahmin kaksi valtavan kokoista kakkupalaa, varmaan 5 suurta suklaakeksiä, kalaleivän ja 5 palaa pizzaa. Kaikki yhdeltä istumalta. Mahaan sattui ja oksetti, mutten vain pystynyt lopettamaan. Tämän jälkeen oksensin useaan otteeseen. En työntänyt sormia kurkkuun. Minun ei ole tarvinnut tehdä sitä enää vuosikausiin. Oksennus tulee ilmankin. Luin jostain, että bulimiaa sairastavat oppivat yleensä ajan kanssa oksentamaan vatsalihaksia jännittämällä. En ole sitä ennen tajunnut, mutta nyt kun mietin niin joo, kyllä minä vatsalihaksia taidan tietyllä tapaa jännittää, ja silloin oksennus vain tulee.

Tiesin repsahduksen vielä tulevan. Harmittaa. Viikko oli mennyt niin hyvin. Olin syönyt terveellisesti, en ollut ahminut enkä oksentanut. Pikku pukluja lukuun ottamatta, eikä niitäkään tainnut olla kuin yhtenä päivänä. Mutta tällä kertaan en ole niin maassa. En ole heti lyömässä hanskoja tiskiin. Tiesin, että repsahduksia sattuu, mutta tämä oli vain yksi repsahdus. Jatkan tästä normaalin syömisen opettelua, tänään on päivä uusi. Varmasti repsahduksia vielä tulee, pessimisti minä, mutta toivottavasti ei niin pian, kuin tällä kertaa.

Ei minun eilen edes oikeastaan tehnyt mieli mitään herkkuja, ei aluksi. Mutta koska kakkua oli, siihen tartuin. Ja kun aloitan, en pysty lopettamaan. Ajattelen, että no mitä väliä, söin jo yhden palan, miksen ottaisi toista, pilalla on terveellinen syöminen kuitenkin. Kaikki tai ei mitään. Jollei kotona herkkuja olisi ollut, en niitä kaupasta olisi lähtenyt hakemaan. Ei enää siis herkkuja kotiin. Ei mitään varmuudenvuoksi-nameja, jos kuitenkin illalla tekee mieli. Toinen mikä sai minut ahmimaan, on varmaan niukka ruokailuni. Eilen olin syönyt vähän huonosti, en lainkaan lämmintä ateriaa, vain kaurapuuro aamulla, kaurapuuro lounaaksi ja päivälliseksi ruisleipä. Ei siis ihme, että nälkä oli jo kasvanut valtavaksi iltaan mennessä. Eihän tuossa ole läheskään tarpeeksi energiaa ja monipuolisesti eri ravintoaineita. Tänään kokkaan taas terveellisen lounaan ja päivällisen ja aloitan aamuni puurolla. Tänään on parempi päivä.

.

Eilen oli sitä, mistä aiemmin valitin, seksiä, mieheni aloitteesta. Silti en ole tyytyväinen. Ei sillä, etteikö seksi olisi ollut hyvää. Mutta, jos asiasta käydään keskustelua koko ajan, riidellään koko ajan, minä valitan, kiristän, painostan, ei se hänen aloitteensa tunnu silloin siltä, että hän tekisi sen, koska haluaa minua. Tuntuu kuin hän tekisi aloitteen, koska viime kerrasta on jo aikaa, nyt on pakko. Tai koska minä valitan, niin pannaan nyt sitten, tehdään aloite vaikkei yhtään tekisi mieli. Seksistä on jauhettu tässä taloudessa niin paljon, että tuntuu kuin se olisi miehelleni velvollisuus. Ei asia, jota hän vain haluaa.

Seksi tuntuu nykyään niin suunnitellulta. Nyt on kulunut viikko viimekerrasta, nyt on aikaa, vähän olisi nälkä, syön vasta seksin jälkeen, lapsi on poissa talosta, nyt on varmaan pakko. En siis ajattele näin, mutta pelkään mieheni ajattelevan. Seksi ei ole enää spontaania, niin kuin ennen. Ei enää missä vain milloin vain, kun siltä tuntuu. Eikö mieheni ala enää tekemään mieli minua? Onko seksi vain yksi pakollinen velvollisuus niin kuin kaupassa käynti?

Tämän vuoksi seksi ei tunnu enää samalta. En tunne oloani halutuksi seksin aikanakaan. En voi olla ajattelematta, että siinä hän nyt hoitaa velvollisuuttaan. En usko hänen viehättyvän ulkonäöstäni, ja tekisi mieli sanoa, että älä katso minua. Tuntuu kuin hän katsoisi minua vain osoittaakseen, että pitää näkemästään, vaikkei pidä. Jos pitäisi, miksei hän haluaisi minua spontaanisti? Muutenkin kuin pakon edestä? En tunne oloani yhtään kauniiksi, seksikkääksi. En pysty täysin nauttimaan, kun hän katsoo minua. Minun on pakko sulkea silmäni, yrittää keskittyä tuntemuksiin ja unohtaa hänen katseensa. Se on aivan helvetin vaikeaa.

Usein parit eivät puhu seksistä tai puhuvat siitä liian vähän, mutta meillä siitä taidetaan jauhaa liikaa.