19.5.2018

Minulla ei ole mitään sanottavaa. Eilen näin kaveriani, jonka kanssa puhumme usein. Näimme lähes päivittäin, mutta nyt on ollut pari viikkoa niin, ettemme jatkuvasti ole nähneet. Silti minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Valitamme usein mieskuvioistamme, ruodimme yhdessä suhteitamme, analysoimme miesten tekoja ja sanoja. Mutten enää jaksa valittaa koko ajan. Eikä minulla ole mitään valitettavaa. Meillä menee mieheni kanssa ihan hyvin. Totta kai on asioita, joissa voisi mennä paremmin, joita voisin muuttaa, mutta pääsääntöisesti olen ihan tyytyväinen. Jokaisessa suhteessa on ongelmansa, ei mikään suhde ole täydellinen.

Olen valittanut parisuhteestani niin paljon, elämästäni yleisestikin, etten vain enää jaksa. En jaksa ruotia ja analysoida kokoajan ja kaikkea. Kyllä ne siitä kai sitten itsestään ajan kanssa suttaantuvat. Jatkuva yliajattelu ja valittaminen vain ruokkivat negatiivisuuttani entisestään. Enkä jaksa enää olla negatiivinen. En halua olla negatiivinen. Tavoitteenanihan oli parempi elämä. Se ei valittamalla ainakaan parane.

Tahdon vain keskittyä siihen mikä on hyvin. Minulla on ihana poika, jonka kanssa olen ehtinyt nyt aamuvuoroviikolla viettämään enemmän aikaa. Minulla on mies jota rakastan, joka rakastaa minua eikä ikinä pettäisi minua. Eilen vietimme aikaa yhdessä ulkoillen ja saunoen. Edellispäivänä seksiä harrastaen. Minulla on ystäviä. Minulla perhe, ihanat auttavaiset aina tukena olevat vanhemmat ja siskot, jotka välittävät pikkusiskostaan. Minulla on työpaikka, toistaiseksi vielä. Työttömäksi jääminen stressaa kyllä. Miten pärjään?  Mitä teen? Mistä rahaa? Mutta toisaalta haluan ajatella, että kyllä se siitä sitten. Varmasti löydän vielä oman juttuni, oman alani ja saan töitä. Varmasti tulen jotenkin taloudellisestikin pärjäämään, kun katson vain mihin rahaa kulutan. Ja työttömänä minulla on ainakin aikaa hakea sitä omaa juttuani, kokeilla, kehittyä, epäonnistua, erehtyä ja kokeilla uudelleen.

Kaikki on siis aika hyvin. Joten mistä puhun ihmiselle, joka haluaa vain valittaa. Yhdyn valittamiseen? Ei, en jaksa enää. Haluan ympärilleni positiivisia ihmisiä, positiivisen ilmapiirin ja ihmisiä joiden elämään mahtuu muutakin kuin valitus, seksi, päihteet ja ikuiset ongelmat. Haluan positiivisemman elämän ja positiivisesti ajattelevia ihmisiä sitä tukemaan. En ihmisiä, jotka vetävät mielialaani kokoajan alaspäin.

Tuntuu kuin ystäväni koittaisi väkisin kaivella huonoja juttuja miehestäni, kylvätä minuun siementä, että miehesi varmasti pettää sinua. Miehesi on paska ja sinun pitäisi erota. Olen sinkku, tahdon sinunkin olevan. Mutta ei, en usko, mieheni ei ikinä pettäisi minua. Vaikka olen mustasukkainen ja turhankin epäileväinen, niin kuitenkin järjellä ajateltuna tiedän, ettei mieheni ikinä pettäisi minua. Hän ei ole sellainen ihminen. Hän on uskollinen ja hän rakastaa minua. Häntä ei muut kiinnosta. Hän ei edes kaveeraa muiden naisten kanssa eikä vilkuilekaan vieraisiin pöytiin. Minulla taitaa olla aika hyvä mies. Pidän hänestä kiinni.

13.5.2018

Aurinko on syypää siihen, etten muutamaan päivään ole kirjoittanut. Viimepäivät olen viihtynyt rannalla ja aurinko on jo vähän alkanut tarttua ihon pintaan. Kesän tulo tekee minusta aina levottoman. Kokoajan pitäisi olla menossa. Auringosta pitäisi ehtiä nauttia. Jos olen lämpimällä ilmalla sisällä tuntuu, että hyvät kelit menevät hukkaan. Pakko mennä ulos. Pakko tehdä jotain. Aurinko paistaa, vapaa viikonloppu, ei ole aikaa tuhlattavaksi. Vietän aikaa mieheni kanssa, poikani kanssa, näen kavereita ja vielä illalla viimeiseksi mietin, pitäisikö vielä käydä jossain. Silti se ei tunnu suorittamiselta. Ei siltä, että väkisin on jotain tehtävä vaikkei yhtään huvittaisi. Sillä minua huvittaa. Haluan tehdä ja mennä. Olen levoton.

Rannalla maatessa, olen ehtinyt kelailemaan kaikkea. Eniten stressaa juuri työ. Olen nyt valmistautunut siihen, että hyvin todennäköisesti tässä on vielä opiskeltava jotain. Tämän vuoksi raha stressaa. Kolme vuotta opintotuella. Eihän se millään onnistu. Tämän vuoksi olen aiemmin hylännyt koko opiskelu ajatuksenkin. Mutta mitä sitten tekisin? Töitä, joihin minulla on jo ammatti? Töitä, joita vihaan? Eläkkeeseen saakka. Ei todellakaan. Joten luotan siihen, että kyllä asiat jotenkin järjestyvät. Jos päätän opiskella, jos pääsen opiskelemaan, kyllä ne raha-asiat jotenkin järjestyvät.

Nyt kun pidän opiskelumahdollisuudet avoinna, voin keskittyä löytämään omaa alaani. Olen miettinyt työkokeilua. Valokuvaus ja kirjoittaminen kiinnostaisivat. Ehdottomasti suurimmaksi osaksi sisällä tehtävä työ. Ei asiakaspalvelua. Ihmisten kanssa kyllä joo, voin olla tekemisissä, tutustua uusiin ihmisiin, mutten tahdo koko työn olevan asiakaspalvelua. Media-ala? Toimistoala? Näitä olen miettinyt. Media-ala vaatisi koulutusta. Toimistoon pääsisin merkonomitutkinnollani, mutta ehkä ensin pitäisi vähän työkokemusta saada. Tuskin minua kukaan ihan keltanokkana palkkaa. Työkokeilu voisi siis olla hyvä vaihtoehto. Saisin vähän työkokemusta ja pääsisin näkemään aloja, kokeilemaan pitäisinkö työstä oikeasti, vai onko mielikuvani vain aivan eri mitä todellisuus. Tämän jälkeen voisi sitten miettiä opiskelupaikan hakemista, kun ala on ensin varmasti selvillä. Kolmanteen ammattiin en halua turhaan opiskella. Seuraavan ammatin on oltava se unelma-ammatti.

Työkokeiluasiaa aion selvittää jo tulevan viikon aikana. Että työsopimuksen päättymisen jälkeen, minulla olisi jo paikka johon mennä. Tai viimeistään syksyllä. En tahdo syksyllä havahtua tilanteeseen, että olen yhä työtön, yhä hukassa ja vailla suuntaa. Syksyllä uudet ovet jo avautuvat. Näin toivon.

Tänään aion viettää äitienpäivää perheeni kanssa, mieheni, poikani, vanhempieni, siskojeni ja heidän perheitten kanssa. Nauttia auringosta, liikkua ja syödä hyvin. Tänään olen positiivinen. En pilaa tätä päivää turhalla valittamisella, turhalla murehtimisella.

Hyvää äitienpäivää kaikille äidille, ja te jotka ette ole vielä äitejä, muistakaa kertoa äideillenne, kuinka tärkeitä he ovat. <3

10.5.2018

Minua vaivaa edelleen se, ettei mieheni tunnu haluavan minua. Tuntuu kuin hän välttelisi läheisyyttä kanssani. Ymmärrän sen, että vuoromme menevät pahasti ristiin, emme näe paljon. Ymmärrän, että hänen on aamuvuoroviikoilla mentävä aikaisin nukkumaan. Mutta niinäkin kertoina, kun hän ei mene sänkyyn heti minun tultua töistä ja poikani jo nukkuvan, ei hän silti tee minkäänlaista aloitetta läheisyyden ja seksin suhteen.

Olen nyt yrittänyt olla painostamatta. En ole tehnyt mitään aloitetta. En ole valittanut asiasta. Yrittänyt antaa tilaa ja toivonut hänen tekevän sitten aloitteen, kun minua haluaa. Mutta aloitetta ei näy. Hän ei vain yksinkertaisesti tunnu haluavan minua. Miksei hänen tee mieli seksiä kanssani?

Eilen hänen ollessa töissä lähetin hänelle kuvan itsestäni. Ei mitään rivoa puolialastonta kuvaa, mutta vähän sellainen paidanhelmaa ylös -kuva ja ehdotteleva kuvateksti. En uskonutkaan, että kuva saisi miestäni haluamaan minua, mutta hän kysyi, monelta pääsen töistä ja vastasi jotain ”uuu” ja sydänsilmäisiä emojeita. Oliko tämä siis vain joku kommentti, että no kai sitä vaimoa täytyy nyt kehua sitten. Eikä kommentti, että vittu vaimoni näyttää upealta, tulisipa hän pian kotiin, haluan häntä. Ei, se ei todellakaan merkinnyt tuota jälkimmäistä.

Tuntuu niin paskalta, etten saa miestäni haluamaan minua. Miksei ulkonäköni viehätä häntä? Miksei häntä ala panettamaan, kun katsoo minua, kun pyörin vähissä vaatteissa tai lähetän hänelle ehdottelevia kuvia? Miksi? Mikä minussa on niin vialla?

Olen niin väsynyt tähän, kyllästynyt tähän. En jaksa enää tuntea itseäni koko ajan epähalutuksi, rumaksi, naiseksi joka ei saatana saa edes miestänsä kiihottumaan. En jaksa enää. Haluan tuntea oloni halutuksi. Tahdon huomiota. Tahdon kosketusta. Tahdon tuntea katseen ”vittu hän on seksikäs ja haluaisin repiä vaatteet hänen päältään”. Mutta ei. Sitä katsetta en edes muista milloin olisin nähnyt. Olen enää vain ystävä, kämppis ja kodinhoitaja. En enää vaimo joka kelpaa myös rakastajaksi.

9.5.2018

Eilen tapahtui jotain hyvääkin. Sain ajan pillutohtorille nopeasti, kun varasin yksityiseltä. Kaikki oli kunnossa. Limakalvot hyvät. Kohtu näytti hyvältä. Munasarjat hyviltä. Mikään ei ollut pielessä. Ei vialla mitään, josta verinen valkovuoto olisi voinut johtua. Tämä saattaa selittyä kuulemma ihan vain sillä, että hormonitoimintani on perseellään. Okei, gynekologi ei käyttänyt ehkä ihan näitä sanoja. Kiertoni on niin pitkä, liian pitkä, että tuollainen välivuoto voi johtua ihan vain siitä. Ihan normaalia.

Tuntui, että maksan nyt turhaan 150 euroa, ihan vain siitä, että kuulen kaiken olevan ok. Mutta oman mielenrauhani lisäksi sain muitakin hyviä uutisia. Gyne totesi, ettei hän sanoisi minulla olevan pco. Eivät munasarjani siltä näytä. Hän ei tiedä, miltä ne viime käynnillä ovat näyttäneet, mutta nyt näyttää ainakin ihan normaalilta. Hän ultrasi ja näytti ruudulta, missä rakkuloita pitäisi olla, jos minulla olisi pco. Minulla ei siellä rakkuloita ollut. Munasarjani näyttävät hyviltä eikä mikään viittaa siihen, ettenkö lapsi sen puolesta voisi vielä saada.

Miksi sitten en ole kahteen vuoteen raskautunut, vaikka ilman ehkäisyä mieheni kanssa olemme olleet? Yksi selittävä voi olla painoni. Ihan hiukan lisää painoa, jo puolen kilon tai parin kilon painon nousu voisi kuulemma auttaa. Gyne sanoi, ettei ole tarkoitus tehdä minusta lihavaa. Että olen kaunis ja hoikka. Ylipaino tuo myös vaikeuksia tulla raskaaksi. Mutta ihan pikkuisen jos painoa saisin lisää. Että ei sen painonnousun tarvitse olla lopullista. Raskauden jälkeen voisin taas olla tämän kokoinen.

Limakalvoni ovat kierron vaiheeseen nähden hieman liian ohuet. Tulisi olla 7mm ja minulla on 5mm. Tämä johtuu liian vähäisestä estrogeenin määrästä. Ja estrogeeni taas lisääntyy, kun saa rasvaa lisää kehoon. Eli pieni painonnousu voisi saada limakalvoni paksuntumaan, jolloin hedelmöittyneellä munasolulla olisi mahdollisuudet kiinnittyä.

Lääkäri kertoi minulle myös clomifenin, jota aiemmin olen puoli vuotta syönyt, tapaisesta lääkkeestä letrozolista. Tämä lääke voisi auttaa raskautumisessa. Hän voisi kirjoittaa minulle reseptin, jos haluan. Nyt minulla on tätä kolmeksi kierroksi. Kolme kiertoa syön niitä, tikutan ovulaatiota ja nussin mieheni kanssa.

Kuullessani, etteivät munasarjani olekaan pilalla, että kaikki edellytykset raskaaksi tuloon on. Pienikin painonnousu voisi auttaa ja letrozolista voisi olla apua. Tämä tieto sai minuun aivan uutta uskoa. Olin jo toivoni menettänyt lapsen saannin suhteen, mutta nyt uskon taas. Sain uutta uskoa ja voimaa yrittää syödä paremmin, kiinnittää huomiota elintapoihin ja tehdä kaikkeni, jotta lapsen vielä voisin saada.

Jos nämä lääkkeet eivät auta, sitten en tiedä mitä teen. Mitä sitten? Onko sitten seuraavaksi oikeasti siiryttävä keinohedelmöitykseen? En tahtoisi joutua turvautumaan niin rankkoihin keinoihin. Vielä en ainakaan ole valmis siihen. Ensin yritän lempeämpiä konsteja. Letrozol, painonnousu, tupakoinnin lopettaminen ja terveelliset elämäntavat. Jos nämä yhdessä eivät auta, sitten katsotaan tilannetta uudelleen.

Nyt olen taas uutta virtaa täynnä. Ajatella, että kolmen kuukauden sisällä, saatan jo olla raskaana.

8.5.2018

Kaikki on periaatteessa hyvin. Periaatteessa. Mutta sitten taas ei niin laisinkaan. Mieheni tuntuu vetäytyvän vain omiin oloihinsa. Ei vaikuta pätkääkään kiinnostuneelta minusta. Mitä minulle kuuluu. Mitä asiaa minulla on. Mistä haluan kerto, keskustella avautua. Eikä häntä huvita avautua minulle. Ei sitten niin mistään.

Emme siis riitele. Tällä hetkellä. Olemme sovussa, toivotamme hyvät huomenet, kommunikoimme viestein pakollisista asioista, vaihdamme nopean pusun ja sanomme hyvää yötä. Emme juuri näe toisiamme. Vuoromme menevät niin ristiin. Eilen näimme toisiamme pari tuntia illalla tullessani töistä ennen kuin kömmin vihaisena, ei, ei vihaisena, ehkä pikemminkin turhautuneena sänkyyn.

Koska olemme erossa aamusta iltaa, juttua on. Haluan puhua hänelle päivästäni, haluan jakaa asiat hänen kanssaan, niin kuin hän olisi osa päivääni vaikkei olekaan ollut läsnä. Saan lyhyitä ai-vastauksia. Hän ei nosta edes katsettaan tietokoneen ruudusta. Tuntuu kuin ei kuuntelisi. Tuntuu niin kuin ei  kiinnostaisi. Hän kuulostaa vain äreältä.

Kysyin miten hänen päivänsä on mennyt. ”siinähän se”. Siinähän se? Olemme olleet 15 tuntia erossa, niin kuin nykyään joka päivä, ja mitä minä saan? Siinähän se. Se on kaikki mitä päivästäsi haluat kertoa? Siinä kaikki mitä kanssani haluat jakaa?

Yht’äkkiä hän naurahtaa. ”What’s so funny?”. ”Ei mikään”. Jaaa…ei mikään? Olin kyllä ihan kuulevani hänen nauravan. Mutta tietysti hän voi jutella jonkun muun kanssa. Tietysti hän voi nauraa jonkun toisen jutuille. Mutta milloin hän puhuu minulle? Milloin hän on viimeksi nauranut minun kanssani? En muista.

En tiedä mitä tehdä. Mitä ajatella. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa. Käväisen röökillä, sulje koneen, marssin makuuhuoneeseen ja vedän peiton korviin. Helvetti. Ei puhuta sitten!

Eilen en sanonut hyvää yötä, tänään en hyvää huomenta. Ei viestejä pitkin päivää. Ei minulta, ei häneltä. Jos hän haluaa olla puhumatta niin saatana, ollaan puhumatta. Jos hän haluaa vetäytyä omiin oloihinsa, hiljaisuuteen, paikkaan, johonkin vitun kuplaan, jossa nauraa vain toisten kanssa, vetäytykööt. Minä en ole se, joka hänet sieltä väkisin tulee kiskomaan pois. Minä en jaksa enää yrittää keskustella ihmiselle, joka ei keskustele takaisin. Minä en avaudu enää ihmiselle, joka ei avaudu minulle. Sen pitäisi olla vastavuoroista. Tämä ei ole.

Mitä tällä voitan? Todennäköisesti en mitään. Todennäköisesti mykkäkoulumme jatkuu hamaan tappiin asti ja etäännymme vain entisestään. Mutta minä en jaksa enää. Minä en tätä suhdetta voi yksin pelastaa.

7.5.2018

Tänään on aika soittaa lääkäriin. Minulla on nyt neljänä päivänä, kiertopäivinä 23-26 tullut veristä valkovuotoa. Jokaisella kerralla hyvin hyvin vähän, kerran pyyhkiessä, ja nimenomaan valkovuodon joukossa. Lauantaina yhdyntä sattui, jokaisella työnnöllä tunsin kipua vatsassani. En oikein osaa sano ala- vai ylävatsassa, tuntuu että koko vatsassa, ympäriinsä. Huono olo on vaivannut. Koko ajan sellainen etova olo. Eilen sattui ihan tajuttomasti munasarjojen tienoille. Vatsa turvonnut ja kipeä. Turvonnut vaikken olisi syönyt mitään, kun normaalisti aamuisin vatsani on aivan litteä. Huonovointisuuden ja vatsakivun vuoksi ei tee mieli syödä. Mutta pakko se on jossain vaiheessa syödä, muuten tulee entistä huonompi olo. Tuntuu, että tupakointi saa minut voimaan entistä huonommin. Normaalisti röökinpoltosta ei minulle tule huono olo, mutta nyt on jo joitakin päiviä tullut. Etova olo polttaessa pahentunut. Näiden syiden vuoksi aion tänään vihdoin soittaa lääkäriin. Enää en lykkää asiaa. Soitan, kysyn mikä voisi olla vialla. Tarvitsenko lääkäriajan?

Kuten jo selvisi, lauantaina oli siis seksiä. Vaikka juuri lauantaina kirjoitin, etten tiedä, miten enää voisin mieheni kanssa seksiä harrastaa. Ainakaan ilman, että koko ajan mietin, tunnunko hyvältä, miltä näytän, mitä pitäisi tehdä, pitäisikö vaihtaa asentoa vai ei, olla paikoillaan vai nyt liikuttaa lantiota, viedä vai olla vietävissä, tuliko hän ja niin edelleen. Mutta kivan päivän jälkeen, kun mieheni tuli, työnsi kätensä housuihini, kaikki nämä ajatukset kaikkosivat. Halusin vain tuntea hänen kosketuksensa, tuntea hänet sisälläni, olla hänen lähellään. Enkä miettinyt.

Pitkästä aikaa minulla on sellainen olo, että kyllä tämä onnistuu. Meistä tulee vielä onnellisia, suhteemme tulee vielä olemaan toimiva. Tai oikeastaan, pitkästään aikaa olen onnellinen. Ei, en ole tyytyväinen elämääni. On paljon asioita, joita muuttaisin, paljon asioita, joiden suhteen olen ihan hukassa. Mutta olen onnellinen suhteeseeni. Olen onnellinen mieheni kanssa. Hän saa minut onnelliseksi. En halua muita. Vain mieheni. En halua koskaan olla kenenkään muun kanssa. Aion saada suhteemme toimimaan. Ehkä ole vain ollut liian vaativa. Ja ikuisen negatiivisuuteni vuoksi itse aiheuttanut ja hakenut ongelmia. Nyt minulla on tunne, että kaikki järjestyy kyllä. Ja olo, että näinhän on ihan hyvä.