17.4.2018

Olin eilen paremmalla tuulella kuin pitkään aikaan. Voiko se johtua siitä, että olen vain päättänyt olevani onnellisempi? Että nyt elämäni muuttuu paremmaksi. Voiko pelkkä päätös jo saada tuollaisen muutoksen aikaan? No, mistä vetoa, että kohta elämä tulee ja lyö vasten kasvoja, että ämmä, niinhän sinä luulit, ja nauraa ivallisesti.

Eilinen päivä meni muutenkin hyvin, näiden syömisteni osalta siis. Ei oksentamista, ei herkkuja, ei paastoamista. Söin aamupalaksi lautasellisen (1dl kaurahiutaleita 2dl kevytmaitoa) puuroa suolalla ja voilla maustettuna. Lounaaksi ihan oikeaa ruokaa (jonka siis usein korvaan leivällä, puurolla tai jukurtilla). Samoin päivälliseksi. Iltapalaksi vielä pari leipää. Okei, suositusten mukainen pieni välipala jäi välistä eivätkä annoskokoni varmasti ole riittävän suuret mutta, hyvä alku kuitenkin. Perus pessimistiminä pitää kuitenkin jalkani maassa. Ei parane innostua vielä, tämä oli vasta ensimmäinen päivä ja notkahduksia tulee varmasti.

Pahin paheeni mistä varmaan ekana pitäisi päästä eroon on tupakointi. Varmaan myös se vaikein paheeni. Olen yrittänyt lopettaa niin monta kertaa. Usein se kaatuu siihen, että lopettaminen saa ruuansulatukseni hidastumaan, olo on lihava, turvonnut, tukkoinen ja tukala. Pelkään lihomista niin paljon, että aina sorrun ostamaan uuden askin. Vaikka lihota tässä juuri pitäisi, mutta oma mieleni, silmäni ja peilini sanovat, että olen jo muutenkin lihava. Muutenkin on läskiä joka puolella. Vaikka järki ja lääkäri sanovat ettei ole, olen liian laiha, alipainoinen. Muta mieleni on vielä vahvempi kuin järki. Miten helvetissä omakuvaa saa muutettua? Miten pystyn näkemään itseni samoin kuin muut? Miten pystyn olemaan armollisempi itselleni? Miten muut siihen pystyvät? Miksi minun mieleni on sairas, miksei muiden? Miksi minun minäkuvani on vääristynyt?

Muistan edelleen kommentin äidiltäni. Olin varmaan eskari-ekaluokkaikäinen. En halunnut syödä, ei maistunut, taisi olla jotain ruokaa josta en pitänyt. Äitini sanoi, älä sitten syö, se onkin parempi niin kun olet muutenkin jo niin lihava. Totta se oli. Olin lapsena pyöreähkö. Juuri tuossa 5-8 vuotiaana varmaan. Olisi tehnyt mieli itkeä. Nieleskelin kyyneleitä ja vieläkin tekee pahaa, kun ajattelen tuota äitini kommenttia. Miten kukaan voi sanoa omalle lapselle noin? Ei noin vain sanota! Onko tämä voinut aiheuttaa traumoja, minäkuva vääristymistä? Voiko tämä vaikuttaa vielä näinkin kauas?

Toinen asia mitä olen miettinyt, mikä voisi vaikuttaa minäkuvaani, on se, että minusta olen aina saanut enemmän huomiota ollessani laihempi. Miehiltä siis. Tuntuu, että he ovat kiinnostuneempia, pitävät minua kauniimpana, viehättävämpänä. Ja kuka ei haluaisi olla kaunis ja viehättävä? Koen olevani arvokkaampi, halutumpi mitä pienemmän kokoinen olen. Jos vaa’an numerot ovat lähteneet nousuun, en ole pitänyt itseäni niin arvokkaana, en niin kauniina enkä haluttuna. Vaikuttaako toisten mielipide ja saamani huomio tai sen puute niin paljon omaan mieleeni, omaan arvostukseeni, minäkuvaan, omanarvontuntoon? Ja miksi helvetissä annan sen vaikuttaa?

Minulla on halu parantua. Ihan oikeasti on. Mutten tiedä, miten saan muokattua omia ajatuksiani ja sitä, mitä peilistä näen. Miten siinä voi onnistua?