sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

22.4.2018


Olen tunnesyöjä. Kun kaikki menee päin helvettiä, minä ahmin. Ahmin ja oksennan. En osaa käsitellä tunteita. Luin joskus jostain, että syömishäiriöiset saattavat kontrolloida syömisiään, koska pystyvät. Kaikkia asioita ei voi kontrolloida, ja etenkin vastoinkäymisten aikaan, kun tapahtuu asioita, joille ei itse mahda mitään, joita ei voi kontrolloida, kontrolloivat he syömisiään. Saavat tunteen, että hallitsevat tilannetta. Vaikka oikeastihan, minä juuri en pysty kontrolloimaan syömisiäni. Menetän hallinnan täysin. Ahmin, ahmin, ahmin. Oksennan ja oksennan.

Eilen oli juuri tällainen päivä. Kaikki meni päin helvettiä. Tapahtui asioita, on tapahtunut jo pitkään, joille minä en voi mitään. Elämässäni on asioita, joille en vittu tiedä lainkaan mitä tehdä. Silloin repsahdan.

Olen huomannut oireilevani enemmän, kun parisuhteeni menee päin persettä. Nyt se on mennyt päin persettä jo pidempään. Joitakin yksittäisiä hyviä päiviä, hyviä hetkiä, mutta pääsääntöisesti kaikki menee koko ajan enemmän perseelleen. Nyt suhteemme on siinä pisteessä, etten enää tiedä mitä tehdä. En tiedä miten sitä saisi korjattua, miten tästä voisi enää nousta. Miten saisin takaisin sen saman vahvan rakkauden ja rakastetuksi tulemisen tunteen, mitä joskus oli.

Sanoin eilen haluavani erota. En tiedä tarkoitinko sitä todella. Olemme sellaisessa jumissa, että se olisi varmasti helpoin ratkaisu. Se voi olla myös ainut oikea ratkaisu. Mutta helvetti kun rakastan tuota miestä. Se ei ole niin helppoa. Mutta samalla vihaan häntä. Vihaan sitä, miten hän minua kohtelee, vihaan sitä, miten hän minulle puhuu, millaisia asioita sanoo. Miten voit sanoa tuollaista? Miten tuollaisia asioita voi sanoa ihmiselle, jota väittää rakastavansa?

Eilen mieheni taas torjui minut. Ei päästä lähelleen. Siirtää käteni pois. Milloin kutitan, milloin käteni ovat kylmät. En enää tiedä miten koskea häneen. Millaisesta kosketuksesta hän pitää? En enää tiedä mitä tehdä sängyssä. Onko tämä asento nyt hyvä? Mihin asentoon hän haluaa minun kääntyvän? Pitäisikö jo vaihtaa asentoa? Koskenko itseäni vai en? Katsonko vai en? Voinko pitää silmät kiinni? Pitäisikö minun liikuttaa lantiotani? Vai haluaako hän minun olevan paikoillaan? Koita siinä sitten nauttia, kun tuhat kysymystä pyörii mielessä. Milloin seksistä tuli tällaista?

Yritin eilen puhua miehelleni asiasta. Mutta ongelma on kuulemma vain minun. Ei hän ole valittanut. Eikä hän jaksa puida asiaa. Hän ei jaksa puhua kanssani koko ajan. ”Jos sun elämä on noin kamalaa, ni vittu tapa ittes tai jotain”. Kiitos. Tämä oli juuri se asia, minkä halusin kuulla. Näin ne asiat selvitetään. Näin asiat korjaantuvat. Olo on mitä rakastetuin. Nyt onkin helppo uskoa, että kyllä, mieheni haluaa minua, rakastaa minua, pitää minua ihanana, kauniina, seksikkäänä, eikä vaihtaisi minua kehenkään. Nyt on helppo uskoa, ettei hän hae parempaa seuraa muualta. Luottamus nousi oikein ropisten. Jo ennestään paska itsetuntoni ja jo ennestään sairas mieleni kohentui kunnolla. Joo.

Menin niin lukkoon, etten enää edes tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä ajatella. En pystynyt kuin itkemään. Mitä helvettiä tällaisesta pitäisi ajatella? Mitä helvettiä enää voi tehdä? Voiko mitään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti