Olen
tunnesyöjä. Kun kaikki menee päin helvettiä, minä ahmin. Ahmin ja oksennan. En
osaa käsitellä tunteita. Luin joskus jostain, että syömishäiriöiset saattavat
kontrolloida syömisiään, koska pystyvät. Kaikkia asioita ei voi kontrolloida,
ja etenkin vastoinkäymisten aikaan, kun tapahtuu asioita, joille ei itse mahda
mitään, joita ei voi kontrolloida, kontrolloivat he syömisiään. Saavat tunteen,
että hallitsevat tilannetta. Vaikka oikeastihan, minä juuri en pysty
kontrolloimaan syömisiäni. Menetän hallinnan täysin. Ahmin, ahmin, ahmin. Oksennan
ja oksennan.
Eilen oli
juuri tällainen päivä. Kaikki meni päin helvettiä. Tapahtui asioita, on tapahtunut
jo pitkään, joille minä en voi mitään. Elämässäni on asioita, joille en vittu
tiedä lainkaan mitä tehdä. Silloin repsahdan.
Olen huomannut
oireilevani enemmän, kun parisuhteeni menee päin persettä. Nyt se on mennyt
päin persettä jo pidempään. Joitakin yksittäisiä hyviä päiviä, hyviä hetkiä,
mutta pääsääntöisesti kaikki menee koko ajan enemmän perseelleen. Nyt suhteemme
on siinä pisteessä, etten enää tiedä mitä tehdä. En tiedä miten sitä saisi
korjattua, miten tästä voisi enää nousta. Miten saisin takaisin sen saman
vahvan rakkauden ja rakastetuksi tulemisen tunteen, mitä joskus oli.
Sanoin eilen
haluavani erota. En tiedä tarkoitinko sitä todella. Olemme sellaisessa jumissa,
että se olisi varmasti helpoin ratkaisu. Se voi olla myös ainut oikea ratkaisu.
Mutta helvetti kun rakastan tuota miestä. Se ei ole niin helppoa. Mutta samalla
vihaan häntä. Vihaan sitä, miten hän minua kohtelee, vihaan sitä, miten hän
minulle puhuu, millaisia asioita sanoo. Miten voit sanoa tuollaista? Miten tuollaisia
asioita voi sanoa ihmiselle, jota väittää rakastavansa?
Eilen
mieheni taas torjui minut. Ei päästä lähelleen. Siirtää käteni pois. Milloin
kutitan, milloin käteni ovat kylmät. En enää tiedä miten koskea häneen.
Millaisesta kosketuksesta hän pitää? En enää tiedä mitä tehdä sängyssä. Onko
tämä asento nyt hyvä? Mihin asentoon hän haluaa minun kääntyvän? Pitäisikö jo
vaihtaa asentoa? Koskenko itseäni vai en? Katsonko vai en? Voinko pitää silmät
kiinni? Pitäisikö minun liikuttaa lantiotani? Vai haluaako hän minun olevan
paikoillaan? Koita siinä sitten nauttia, kun tuhat kysymystä pyörii mielessä.
Milloin seksistä tuli tällaista?
Yritin eilen
puhua miehelleni asiasta. Mutta ongelma on kuulemma vain minun. Ei hän ole
valittanut. Eikä hän jaksa puida asiaa. Hän ei jaksa puhua kanssani koko ajan. ”Jos
sun elämä on noin kamalaa, ni vittu tapa ittes tai jotain”. Kiitos. Tämä oli
juuri se asia, minkä halusin kuulla. Näin ne asiat selvitetään. Näin asiat
korjaantuvat. Olo on mitä rakastetuin. Nyt onkin helppo uskoa, että kyllä,
mieheni haluaa minua, rakastaa minua, pitää minua ihanana, kauniina,
seksikkäänä, eikä vaihtaisi minua kehenkään. Nyt on helppo uskoa, ettei hän hae
parempaa seuraa muualta. Luottamus nousi oikein ropisten. Jo ennestään paska
itsetuntoni ja jo ennestään sairas mieleni kohentui kunnolla. Joo.
Menin niin
lukkoon, etten enää edes tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä ajatella. En
pystynyt kuin itkemään. Mitä helvettiä tällaisesta pitäisi ajatella? Mitä
helvettiä enää voi tehdä? Voiko mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti