tiistai 1. toukokuuta 2018

1.5.2018

Minulla on diagnosoitu syömishäiriö. Olen viimeaikoina miettinyt paljon avun hakemista. Minulle siis oli varattu keskusteluaika psykologille, tai mikä ikinä hän nyt olikaan. Jänistin ja peruin ajan. Hävetti ja tuntui vaikealta mennä puhumaan asioista ventovieraalle. Avautumaan elämästä ja myöntämään kaikki nolot syömistapani. Ajattelin että selviän kyllä yksin. Riittävästi tahdonvoimaa vain niin kyllä se siitä. Nyt en kuitenkaan ole varma, selviänkö sittenkään omin päin. Syömiseni ei ole muuttunut mitenkään. Syön hyvin niukasti ja hyvin yksipuolisesti. Rakastan puuroa ja leipää, ja niistä ruokailuni hyvin pitkälti koostuvatkin. Välillä ahmin mielin määrin ja oksennan sitten kaiken. Välillä syön niukasti, mutta silti parin leivän jälkeen saatan oksentaa.

Minun pitäisi opetella syömään säännöllisemmin, viisi kertaa päivässä ja pieniä annoksia. Oikeaa ruokaa, kaksi lämmintä ateriaa. Vihanneksia, hedelmiä. Saada lihomisen pelko pois, sillä lihotahan tässä juuri pitäisi. Painoa on liian vähän, lihaksia ei ole lainkaan, kuntoni on huono. Pitäisi kasvattaa lihasta. Ei mitään bikini fitnessiä, hypätä syömishäiriöstä toiseen pakkomielteeseen, vaan kasvattaa lihasta niin että sitä olisi edes vähän. Niin että kuntoni olisi parempi. Jaksaisin tehdä normaaleja asioita, vointini olisi hyvä eikä kokoajan heikko, niin kuin olisin kokoajan pyörtymäisilläni. En vain tiedä mistä aloittaisin. En pidä liikunnasta, tuntuu etten ehdi liikkua. Mikä on se minun lajini, missä vaiheessa ehdin harrastamaan. Ehkä syömiset pitäisi ensin olla kunnossa, niin että edes jaksaisin harrastaa. Lisää energiaa, säännöllistä syömistä, jotta olo ei pääse heikoksi. Mutta lihominen pelottaa. Teoriassa tiedän siis mitä tehdä, miten pitäisi syödä ja liikkua, ruokaympyrät, liikuntasuositukset ja normaalin painon rajat. Mutta sairas mieleni taistelee vastaan. Mieleni käskee olla syömättä, käskee oksentamaan kun olen sortunut syömään ”liikaa” tai yhdenkin suklaapatukan. Sairas mieleni käskee syömään lisää, kun sorrun suklaaseen, että jos söin yhden miksen söisi toista, kolmatta, valtavan pussillisen ja vain oksentaisi sitten. Sairas mieleni kertoo miten lihava olen. Näkee jokaisen pienen rasvasolun. Läski, se kuiskaa.

Teoriassa siis tiedän mitä tehdä, mutta käytännössä ei onnistu mikään. En tiedä mistä ja miten aloittaisin. Miten vaientaa mieleni rumat sanat. Tarvitsen apua. Tarvitsen jonkun kertomaan miten liikkua, miten syödä. Tarvitsen jonkun muuttamaan omakuvaani. Minun pitäisi oikeasti varata uusi aika. Uskallanko? Menenkö? Vai perunko jälleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti