torstai 3. toukokuuta 2018

3.5.2018

Työsopimukseni lähestyy loppuaan. Enää pari kuukautta jäljellä. Mitä sitten? Mitä ihmettä sitten teen? Nykyisestä työstäni en edes pidä, joten siinä mielessä olen kyllä onnellinen, että se on pian ohi. Mutta kyllä töitä pitäisi olla. Jotain pitäisi tehdä. Mutta mitä? Minulla on kaksi ammattia, joiden alan töistä en pidä lainkaan. Mihin ihmeeseen sitten pääsisin töihin, ilman sen alan tutkintoa. En mihinkään. Mutten minä nyt herranjumala voi alkaa opiskelemaan vielä kolmattakin tutkintoa. Ei kai kellään ole kolme ammattia? En voi koko ajan vain opiskella, ja huomata sitten, ei, ei ole minun juttuni. Eikä minulla ole varaa opiskella. En voi tippua millekään opintotuelle. Ei opintotuella eletä, saatikka elätetä lasta. Työttömyysetuudella en varmasti saa opiskella. Minulla on kaksi ammattia, joista varsinkin toinen on hyvin työllistävä ala, niin työkkäri ei katso opintojen edistävän työllistymistäni mitenkään. Ja vaikka rahallisesti opinnot saisinkin jotenkin järjestymään, niin en edes tiedä, mille alalle lähtisin. Mistä työstä voisin pitää? Mikä voisi olla minun juttuni? En lähde opiskelemaan kolmeksi vuodeksi, ellen ole ihan varma, että tätä minä haluan tehdä.

Työhomma stressaa minua. Yritän ajatella, että no, kesä on tulossa. Nautin kesästä, kokeilen kivoja juttuja, haen itseäni, asioita joista pidän, joita osaan tai haluan opetella. Panostan ihmissuhteisiin. Pidän hauskaa. Mietitään sitten syksyllä, mitä helvettiä sitä tehdään. Mutta samalla kuitenkin stressaan. Kesä menee nopeasti ja sitten huomaan olevani työtön. Huomaan, etten edelleenkään tiedä yhtään, mitä tekisin. Mihin suuntaan lähtisin.

Miksen vain ole voinut tietää kutsumustani nuoresta saakka. Miksei minulla ole palava halu työskennellä jonkun asian parissa. Intohimo. Asia jota rakastaisin. Jonka eteen tekisin mitä vain, että sitä työkseni voisin tehdä. Mutta ei. Minä se olen ollut hukassa aina. Ollut kotona lapsen kanssa. Lähtenyt kauppikseen ajatellen, että valitsen taloushallinnon osaamisalan, työskentelen keski-ikäisen miehen sihteerinä isossa yrityksessä, jolloin minun ei edes tarvitse oikeasti osata mitään, pyöriä vain kauniina jakkupuvussani. Nopeasti huomasin, että taloushallinto on perseestä. Tai sitten se olikin vain opettaja, joka oli perseestä. Ja päädyin valitsemaan myynnin ja asiakaspalvelun koulutusohjelman. Minä, joka vihaa ihmisiä, vihaa asiakkaita ja vihaa toisten miellyttämistä. Ensimmäisen opiskeluvuoden kesänä työskennellessäni huonekaluliikkeessä, huomasin jo, että vihaan sitä. Ilmoitin isälleni, että tämä oli viimeinen kerta, kun menen kesätöihin. Kesä oli kamala, kesä meni pilalle. Seuraavan kesän aion vain nauttia lomasta. Ja minä nautin. Ja pappa betalar. Kävin kouluni loppuun ja työskentelin alalla kolme kuukautta. Sitten lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi. Pidän lapsestani, rakastan häntä yli kaiken, tykkään olla hänen kanssaan. Miksen tykkäisi olla muidenkin lasten kanssa? Haluan töihin päiväkotiin. Lisäksi ala oli tuttu. Siskonikin ovat lähihoitajia, äitini työskentelee hoiva-alalla. Jos he pitävät siitä, miksen minä pitäisi? Ei, en minä pitänyt. Vihasin sitä. Vihasin jokaista harjoittelua. Vihasin työtä vanhainkodissa, erityiskoulussa, päiväkodissa ja vaikeavammaisten parissa. Työskentelin alalla puolitoista vuotta. Nyt olen asiakaspalvelutyössä, ja mietin taas mitä helvettiä tekisin. Millä hyvällä perusteella taas päätän alani valita.

Kadehdin ystävääni, joka tekee työtä, josta nauttii. Hänellä on monia kiinnostuksen kohteita, hän on hyvä monessa asiassa, sinnikäs ja kunnianhimoinen ja tehnyt töitä sen eteen, että on aina saanut tehdä työkseen asioita, joita oikeasti haluaa. En halua hänen ammattiaan, osaamistaan, työtään, mutta haluaisin tuon saman palavan halun jotain asiaa kohtaan, saman intohimon ja päämäärätietoisuuden. Haluaisin myös löytää sen oman juttuni.

Miten hukassa voikaan ihminen olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti