Työsopimukseni
lähestyy loppuaan. Enää pari kuukautta jäljellä. Mitä sitten? Mitä ihmettä
sitten teen? Nykyisestä työstäni en edes pidä, joten siinä mielessä olen kyllä
onnellinen, että se on pian ohi. Mutta kyllä töitä pitäisi olla. Jotain pitäisi
tehdä. Mutta mitä? Minulla on kaksi ammattia, joiden alan töistä en pidä
lainkaan. Mihin ihmeeseen sitten pääsisin töihin, ilman sen alan tutkintoa. En
mihinkään. Mutten minä nyt herranjumala voi alkaa opiskelemaan vielä kolmattakin
tutkintoa. Ei kai kellään ole kolme ammattia? En voi koko ajan vain opiskella,
ja huomata sitten, ei, ei ole minun juttuni. Eikä minulla ole varaa opiskella.
En voi tippua millekään opintotuelle. Ei opintotuella eletä, saatikka elätetä
lasta. Työttömyysetuudella en varmasti saa opiskella. Minulla on kaksi
ammattia, joista varsinkin toinen on hyvin työllistävä ala, niin työkkäri ei
katso opintojen edistävän työllistymistäni mitenkään. Ja vaikka rahallisesti
opinnot saisinkin jotenkin järjestymään, niin en edes tiedä, mille alalle
lähtisin. Mistä työstä voisin pitää? Mikä voisi olla minun juttuni? En lähde
opiskelemaan kolmeksi vuodeksi, ellen ole ihan varma, että tätä minä haluan
tehdä.
Työhomma
stressaa minua. Yritän ajatella, että no, kesä on tulossa. Nautin kesästä,
kokeilen kivoja juttuja, haen itseäni, asioita joista pidän, joita osaan tai
haluan opetella. Panostan ihmissuhteisiin. Pidän hauskaa. Mietitään sitten
syksyllä, mitä helvettiä sitä tehdään. Mutta samalla kuitenkin stressaan. Kesä
menee nopeasti ja sitten huomaan olevani työtön. Huomaan, etten edelleenkään
tiedä yhtään, mitä tekisin. Mihin suuntaan lähtisin.
Miksen vain
ole voinut tietää kutsumustani nuoresta saakka. Miksei minulla ole palava halu
työskennellä jonkun asian parissa. Intohimo. Asia jota rakastaisin. Jonka eteen
tekisin mitä vain, että sitä työkseni voisin tehdä. Mutta ei. Minä se olen
ollut hukassa aina. Ollut kotona lapsen kanssa. Lähtenyt kauppikseen ajatellen,
että valitsen taloushallinnon osaamisalan, työskentelen keski-ikäisen miehen
sihteerinä isossa yrityksessä, jolloin minun ei edes tarvitse oikeasti osata
mitään, pyöriä vain kauniina jakkupuvussani. Nopeasti huomasin, että
taloushallinto on perseestä. Tai sitten se olikin vain opettaja, joka oli
perseestä. Ja päädyin valitsemaan myynnin ja asiakaspalvelun koulutusohjelman.
Minä, joka vihaa ihmisiä, vihaa asiakkaita ja vihaa toisten miellyttämistä. Ensimmäisen
opiskeluvuoden kesänä työskennellessäni huonekaluliikkeessä, huomasin jo, että
vihaan sitä. Ilmoitin isälleni, että tämä oli viimeinen kerta, kun menen
kesätöihin. Kesä oli kamala, kesä meni pilalle. Seuraavan kesän aion vain
nauttia lomasta. Ja minä nautin. Ja pappa betalar. Kävin kouluni loppuun ja
työskentelin alalla kolme kuukautta. Sitten lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi.
Pidän lapsestani, rakastan häntä yli kaiken, tykkään olla hänen kanssaan.
Miksen tykkäisi olla muidenkin lasten kanssa? Haluan töihin päiväkotiin. Lisäksi
ala oli tuttu. Siskonikin ovat lähihoitajia, äitini työskentelee hoiva-alalla.
Jos he pitävät siitä, miksen minä pitäisi? Ei, en minä pitänyt. Vihasin sitä.
Vihasin jokaista harjoittelua. Vihasin työtä vanhainkodissa, erityiskoulussa,
päiväkodissa ja vaikeavammaisten parissa. Työskentelin alalla puolitoista
vuotta. Nyt olen asiakaspalvelutyössä, ja mietin taas mitä helvettiä tekisin.
Millä hyvällä perusteella taas päätän alani valita.
Kadehdin
ystävääni, joka tekee työtä, josta nauttii. Hänellä on monia kiinnostuksen
kohteita, hän on hyvä monessa asiassa, sinnikäs ja kunnianhimoinen ja tehnyt
töitä sen eteen, että on aina saanut tehdä työkseen asioita, joita oikeasti
haluaa. En halua hänen ammattiaan, osaamistaan, työtään, mutta haluaisin tuon
saman palavan halun jotain asiaa kohtaan, saman intohimon ja
päämäärätietoisuuden. Haluaisin myös löytää sen oman juttuni.
Miten
hukassa voikaan ihminen olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti