8.5.2018

Kaikki on periaatteessa hyvin. Periaatteessa. Mutta sitten taas ei niin laisinkaan. Mieheni tuntuu vetäytyvän vain omiin oloihinsa. Ei vaikuta pätkääkään kiinnostuneelta minusta. Mitä minulle kuuluu. Mitä asiaa minulla on. Mistä haluan kerto, keskustella avautua. Eikä häntä huvita avautua minulle. Ei sitten niin mistään.

Emme siis riitele. Tällä hetkellä. Olemme sovussa, toivotamme hyvät huomenet, kommunikoimme viestein pakollisista asioista, vaihdamme nopean pusun ja sanomme hyvää yötä. Emme juuri näe toisiamme. Vuoromme menevät niin ristiin. Eilen näimme toisiamme pari tuntia illalla tullessani töistä ennen kuin kömmin vihaisena, ei, ei vihaisena, ehkä pikemminkin turhautuneena sänkyyn.

Koska olemme erossa aamusta iltaa, juttua on. Haluan puhua hänelle päivästäni, haluan jakaa asiat hänen kanssaan, niin kuin hän olisi osa päivääni vaikkei olekaan ollut läsnä. Saan lyhyitä ai-vastauksia. Hän ei nosta edes katsettaan tietokoneen ruudusta. Tuntuu kuin ei kuuntelisi. Tuntuu niin kuin ei  kiinnostaisi. Hän kuulostaa vain äreältä.

Kysyin miten hänen päivänsä on mennyt. ”siinähän se”. Siinähän se? Olemme olleet 15 tuntia erossa, niin kuin nykyään joka päivä, ja mitä minä saan? Siinähän se. Se on kaikki mitä päivästäsi haluat kertoa? Siinä kaikki mitä kanssani haluat jakaa?

Yht’äkkiä hän naurahtaa. ”What’s so funny?”. ”Ei mikään”. Jaaa…ei mikään? Olin kyllä ihan kuulevani hänen nauravan. Mutta tietysti hän voi jutella jonkun muun kanssa. Tietysti hän voi nauraa jonkun toisen jutuille. Mutta milloin hän puhuu minulle? Milloin hän on viimeksi nauranut minun kanssani? En muista.

En tiedä mitä tehdä. Mitä ajatella. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa. Käväisen röökillä, sulje koneen, marssin makuuhuoneeseen ja vedän peiton korviin. Helvetti. Ei puhuta sitten!

Eilen en sanonut hyvää yötä, tänään en hyvää huomenta. Ei viestejä pitkin päivää. Ei minulta, ei häneltä. Jos hän haluaa olla puhumatta niin saatana, ollaan puhumatta. Jos hän haluaa vetäytyä omiin oloihinsa, hiljaisuuteen, paikkaan, johonkin vitun kuplaan, jossa nauraa vain toisten kanssa, vetäytykööt. Minä en ole se, joka hänet sieltä väkisin tulee kiskomaan pois. Minä en jaksa enää yrittää keskustella ihmiselle, joka ei keskustele takaisin. Minä en avaudu enää ihmiselle, joka ei avaudu minulle. Sen pitäisi olla vastavuoroista. Tämä ei ole.

Mitä tällä voitan? Todennäköisesti en mitään. Todennäköisesti mykkäkoulumme jatkuu hamaan tappiin asti ja etäännymme vain entisestään. Mutta minä en jaksa enää. Minä en tätä suhdetta voi yksin pelastaa.